Kaupunkivaikeuksien jälkeen rustaamme suunnitelmaa uuteen uskoon: mahdollisimman paljon syrjäseutuja, jotta Sampo voi nauttia lomastaan. Näin päädymme ottamaan Ko Bulonin reitille vastoin alkusuunnitelmia. Se osoittautuu loistoratkaisuksi: samalla hetkellä kun astumme pikaveneestä pitkähäntäveneeseen pienen tuuheaturkkisen saaren luona, jokin hyvin rauhallinen mieliala loksahtaa päälle.

Bulonilla kellään ei tunnu olevan kiire mihinkään. Vaikka saari onkin hivenen muuttunut sitten viime vierailuni – pöheikkö on nielaissut aiemman juhlitun ravintolan, yksi uusi ravintola muutamine vuokramökkeineen, yhden sijaan neljä mopoa saarella – perustunnelma on sama. Koelit viheltelevät puissa, kyläläiset hymyilevät ja moikkaavat raitilla, kukaan ei koeta kaupustella mitään. Koululaiset vaeltavat univormuissa kouluun aamuisin ja takaisin sieltä myöhään iltapäivällä. Moskeijasta kantautuu rukouskutsu monta kertaa päivässä ja perjantaisin on jonkinlainen livebroadcast, joka pajattaa tuntikausia itsekseen. Aamuisin auringonnousua juhlii valtava eläinten äänten kuoro ja öisin saaren ihmisasumattoman länsipuolen luolista purkautuvat valtavat hedelmälepakot leukkuvat puiden välissä.

Viimeksi en oikein ymmärtänyt, miksi saaren ruokia kehuttiin. Tuolloin koetimme syödä kahdessa kehutussa paikassa kalaruokaa ennen vatsataudin iskemistä. (Sitten sainkin alas enää papaijashaken.) Nyt kun matkaan seurassa, joka ei voisi mitenkään kuvitella syövänsä kalaa, missään tapauksessa, pitäydyn tilauksissa enemmän ruokalajeissa, joista pidän, kuten tulisissa kasvis- tai tofucurryissa. Niiden myötä avautuu näkymä Bulonin gourmet-väitteisiin: kyllä, ne pitävät paikkansa. Täällä tehdään tosi hyvää ruokaa. (Jos ei ylipäänsä ole ikinä välittänyt grillattuista kalaruoista, ei ehkä kannattaisi tehdä hätiköityjä johtopäätöksiä jonkun paikan ruoista kahden grillatun kalaruoan perusteella.) Etenkin oman majatalomme keittiö on pistämätön. Iltaisin pöydät ovatkin aina täydet ja ruokaa pitää odottaa ikuisuus. Ei haittaa: ei täällä ole kiire mihinkään, ei edes syömään.

Päivät ovat hautovan kuumia, koska Pohjois-Thaimaan päällä pyörii myrskykeskus ja se latistaa tänne jotenkin tällaisen hautovan helteen. Paikalliset pyyhkivät hikeä ja mainitsevat ilman tukahduttavuudesta. Lämpötilat pyörivät kolmenkymmenenviiden-kuuden paikkeilla. Yöllä on luonnollisesti kylmempi, siinä kaksikymmentäviisi astetta. Niin vähän, että peitolle on totisesti tarvetta päivän paahteen jälkeen.

Kirjoitin, ettei täällä ole kiire mihinkään. Se on totta. Täällä ei ole liiemmin tekemistä. Mitähän tekemisellä tarkoitetaan? Ehkä jonnekin kiirehtimistä ja jonkin suorittamista. Ihan sattumalta saimme valtavan huvilan – varasimme puhelimitse saaren halvimmasta mökkikylästä mökin etukäteen ja oletuksena oli pieni bambumökki kyykkyvessalla. Mutta kas, meidät johdatettiinkin pois bambumökkien luota puutarhan halki valtavalle kivihuvilalle, jossa on niin iso terassi, että täällä voisi kätevästi pitää vaikka joogatunnin. Terassilta on ihastuttavat näkymät: pieni puutarha kukkivine ja hedelmöivine puineen. Talon nurkan frangipani tuoksuu huumaaavasti iltaisin. Isojen puiden takaa kuulee meren. Ja heti talomme länsipuolelta alkaa saaren ihmisasuttamaton osa. Kuulemme siis viidakon äänet aamuisin aivan vierestä, mikä on mahtavaa. (Herään yhtä aikaa auringon ja lintujen kanssa.) Päivissä on riittävästi aikaa siihen, mikä meitä kiinnostaa. Sampo nukkuu pitkään, minä kirjoitan tai editoin kuvia sillä aikaa aamupuutarhan luona ja teen pitkän joogan joko yksin tai Sampon kanssa. Sitten menemme snorklaamaan. Saarella on kaksi riuttaa, joille pääsee rannasta uiden. Uimisen jälkeen voikin syödä ja lepuutella ihanalla terassilla tai rannalla kirjaa lukien. Pimeän tultua pistetään sähköt päälle ja on oltava valmiina laittamaan laitteet latautumaan. Illallisen syömme yleensä majapaikkamme ravintolassa, koska ajatus pidemmälle vaeltamisesta huonomman ruoan toivossa ei ole järkevä.

Yhtenä päivänä vuokrasimme veneen majapaikassamme asuvan ruotsalaisnaisen kanssa. Meitä kyydittiin säksättävällä veneellä snorklauspaikasta toiseen. Edellisenä yönä oli myrskynnyt ja aallonkorkeus oli pari metriä. Vain rannoissa meri kimmelsi turkoosina ja keinuvana, ulompana luodoilla se vaikutti hieman uhkaavaltakin. Tiedä sitten, myrskyämisenkö takia vai minkä, näimme hienoimmat kalapyörteet ikinä. Tuntui oudolta lähteä uimaan pitkähännältä luodon ympäri yli tyhjän pohjattomalta vaikuttavan sinisen. Sitten äkisti alkaa havaita liikettä alhaalla. Jonkinlaista välkettä. Se lähestyy. Ja äkisti kaloja on aivan kaikkialla, aivan vatsan alapuolelta niin syvään saakka, että näkee vain liikkuvia pisteitä. Ja kalat pyörivät, polskivat – ja sitten säikähtävät, ja parvi särähtää nuolena tiettyyn suuntaan pari kertaa ennen kuin rentoutuu pyörteeksi. Näimme myös hienoja koralleja. Ei yhtä upeita kuin Surinilla, mutta kuten venekuljettajamme sanoi keskustellessamme, Surinilla ei sallitakaan ison mittakaavan kalastusta toisin kuin täällä. Siellä muutama merimustalainen pyytää kaloja pitkähäntäveneellä mutta isoja laivoja vinsseineen ei ole. Täällä niitä puksuttaa mantereelta tuon tuosta. Pak Baran satamassa oli varmasti viitisenkymmentä sellaista laivaa. Jos laivastot pyytävät tietynlaisia kaloja, ekosysteemin tasapaino nuljahtaa uuteen tilaan, joka voi olla koralleille vähemmän suotuisa. Ehkä juuri niin on käynyt täällä.

Yhtenä iltana näimme kotipolullamme käärmeen. Kuten sanottua, mökkimme on syrjässä vähän kaikesta. Hedelmätarhan pudokkaat houkuttanevat paikalle jyrsijöitä ja ne puolestaan käärmeitä. Tämä käärme oli pienehkö ja ruskeankirjava ja sillä oli isohko pää muuhun ruumiiseen verrattuna. Säikähdin, koska olimme sitä niin lähellä, kun taskulampun valokiila paljasti sen kiiltävän kyljen. Peräännyimme polulla, odotimme. Käärme vain makasi keskellä polkua. Tömistin kauempana jalkaa maahan ilmaistakseni, että tallovia eläimiä on tulossa. Yleensä tämä riittää käärmeelle, mutta meidän käärmeemmepä vain makasi polulla. Pimeässä latvustossa yllämme kirkui orava raivokkaasti ja nakkeli sekä käärmeen että meidän niskaan raakoja cashewomenoita, lehtiä, oksankärkiä – kaikkea, minkä suinkin irti sai. Suuntasin lampun kohti oravaa, mutta en löytänyt sitä lehvistöstä. Kun palautin valokeilan käärmeeseen, se loikkasi meitä kohden ja häälyi hetken aikaa uhkausasennossa pää koholla. Peräännyimme entisestään. Orava jatkoi raivoamistaan ja nakkeluaan. Sitten käärme rauhoittui ja lähti hitaasti liukumaan polunvieren kuivien lehtien alle. Sen kadottua emme tienneet, oliko se välittömästi polun vieressä edelleen vai ehkä pidemmällä lehtien alla. Kiirehdimme kohdan ohi. Mökissä luin käärmeistä ja tulin siihen tulokseen, että todennäköisesti kyseessä oli paikallinen kyy – käyttäytymismalli, koko ja väri ainakin sopivat. Sen purema voi olla tappava. Yleensä aikuinen ei kuole puremaan, mutta kivut ovat kovat ja kuoliokin mahdollinen. Enpä haluaisi tulla tuollaisen kyyn haukkaamaksi!

Nyt olemme haravoineet polun ja sen vieret puhtaaksi lehdistä. (Joita tietysti sataa joka päivä lisää.) Ainakin nyt varmasti näemme käärmeen sen sijaan että tallaisimme sen päälle sen piillessä lehtien alla. Tietenkään käärme ei halua tulla tallatuksi yhtään sen enempää kuin me tallata sen päälle. Mutta nämä paikalliset kyyt eivät näy osaavan väistää. Ne vain makaavat ja sitten purevat. Sen takia niiden puremat ovat hyvin tyypillisiä puremia täällä. Käärme taitaa liikkua edelleen puutarhassa. Ainakin olemme muutaman kerran kuulleet oravien saavan valtavan raivokohtauksen – samanlaisen, jonka kuulimme ensimmäistä kertaa silloin kun kohtasimme käärmeen.

Nyt on sunnuntai ja olemme päättäneet lähteä tiistaina. Alun perin meidän piti lähteä jo viime torstaina, mutta Bulonin rakastettavuus sai meidät painottamaan siirtymiä eri tavoin. Ehdimme kyllä kahdessakin päivässä katsastaa Ko Adangin korallit. Niiden pitäisi olla hienommat kuin korallit täällä, mutta toisaalta, täällä on valtavan kaunista ja rauhallista. (No, eiköhän Adangillakin ole.) Ja siellä ei taatusti ole tällaista huvilaa!

Kuuden päivän kuluttua lennämme Langkawilta Borneolle. Matkaa on jäljellä enää kolmisen viikkoa. Se tuntuu hurjan lyhyeltä ajalta – siitäkin huolimatta, että olemme tavanneet täällä paljon ihmisiä, jotka tulevat tänne vain kahdeksi tai kolmeksi viikoksi.

 

 

Advertisement